Varhaiskasvatusta, sairaalaelämää ja takaisin tien päälle

Matkaohjelmassa oli seuraavaksi tiedossa kolme päivää Planin toimintaan tutustumista, mikä aloitettiin paikallisesti La Pazin toimistolla. Sinne ei ollut asiaa kävellä tuosta vain ovesta sisään, vaan oltiin lukkojen ja piikkilankojen takana, ja paikallisten työntekijöiden piti meidät selvittää vierainaan sisään. Ensimmäinen päivä oli tiukkaa asiaa varhaiskasvatuksen hankkeista ja niiden toteutuksesta, ja saimme tutustua itse neuvolakorttimaiseen lapsen ”arviointikalenteriin”, jonka tiimoilta sain esittää muistaakseni 3-vuotiasta lasta ja kapuaja Minna K äitiäni. Siinä sitten mentiin esimerkinomaisesti havainnollistaen läpi yhtä arviointikriteeriä. En menisi sanomaan näyttelijänsuoritusta välttämättä Oscar-palkitsemisen arvoiseksi, ja eläytymiskyvyssä 3-vuotiaaksi oli taatusti suuria puutteita, mutta ainakin oli toiminnallista ja hauskaa tuossa vaiheessa päivää 🙂

Onneksi meillä oli vielä kauniin ja aurinkoisen päivän kunniaksi mahdollisuus nautiskella hetkonen pikku aukiolla ennen kuin meidät tultiin hakemaan kohti seuraavaa etappia.

103 105 108 111Plan-päivän päätteeksi tulikin sitten suunnitelmien muutoksia, joiden kautta pähkinänkuoressa itse päädyin seuraavana aamuna paikalliselle pikkuklinikalle, sairaalakaapua päälle ja tipap käteen. Bolivia oli päättänyt toivottaa tervetulleeksi sekä salmonellalla että ameeballa! No, tippaletkussa vaihtui tiuhaan yksi jos toinen litku, ja vaikka oli vaikeuksia hyväksyä tapahtunutta, väliin jäävät Plan-kohdepäivät toimintoineen kismittivät hurjasti ja epätietoisuus vallitsi, mitä tapahtuu, jos en toivu ajoissa jatkamaan matkaa muun ryhmän kanssa, niin sittenkin nuo pari päivää sairaalan hoteissa kuluivat nopeasti ylimääräisiä asukkeja häätäessä. Ryhmästä kävi osa moikkaamassa ensimmäisenä iltana sairaalassa – oli ihanaa nähdä ”ulkopuolisia” varsin tylsäksi käyvässä ympäristössä ja kuulla vähän kuulumisia seinien ulkopuolelta! Toki sai olla omassa rauhassaan omassa huoneessaan, mutta silti oma seura käy välillä raskaaksi ja ehkä sairastaessaan sitä kyllästyy siihen aika tehokkaasti jossain vaiheessa.

Olin jo toisen päivän aikana kuumeilun jatkuessa varma, että se oli nyt sitten siinä, ja jos ryhmän mukaan pääsen, niin se tietää sen perässä matkustamista jollain viiveellä. Siksipä ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, mitä vastata, kun ryhmämme varsinainen persoona, ”showlääkäri” Igor pölähti iltasella kysymään, haluatko jäädä vielä tänne vai lähteä hotellille ja jatkamaan matkaa. Ei kun tippa irti, omat vaatteet päälle, hurjahko troppiresepti kouraan toimintaohjeineen ja apteekin kautta hotellille muuta ryhmää tapaamaan – ja pikapikaa pakkaamaan kaikki kampsut seuraavan aamun starttia varten. Oli suhteellisen haastavaa kahden kuumelöhöpäivän jälkeen puolikuntoisena miettiä ajatuksella, mitä jättää kaupunkiin maasto- ja vuoristo-osuuden ajaksi ja mitä taas täytyi pakata mukaan. Kai se jotenkin onnistui…

Lääkkeet WP_20150910_002

113 114 115 129 133 136 137WP_20150911_005 WP_20150908_008 WP_20150908_006

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s