Varhaiskasvatusta, sairaalaelämää ja takaisin tien päälle

Matkaohjelmassa oli seuraavaksi tiedossa kolme päivää Planin toimintaan tutustumista, mikä aloitettiin paikallisesti La Pazin toimistolla. Sinne ei ollut asiaa kävellä tuosta vain ovesta sisään, vaan oltiin lukkojen ja piikkilankojen takana, ja paikallisten työntekijöiden piti meidät selvittää vierainaan sisään. Ensimmäinen päivä oli tiukkaa asiaa varhaiskasvatuksen hankkeista ja niiden toteutuksesta, ja saimme tutustua itse neuvolakorttimaiseen lapsen ”arviointikalenteriin”, jonka tiimoilta sain esittää muistaakseni 3-vuotiasta lasta ja kapuaja Minna K äitiäni. Siinä sitten mentiin esimerkinomaisesti havainnollistaen läpi yhtä arviointikriteeriä. En menisi sanomaan näyttelijänsuoritusta välttämättä Oscar-palkitsemisen arvoiseksi, ja eläytymiskyvyssä 3-vuotiaaksi oli taatusti suuria puutteita, mutta ainakin oli toiminnallista ja hauskaa tuossa vaiheessa päivää 🙂

Onneksi meillä oli vielä kauniin ja aurinkoisen päivän kunniaksi mahdollisuus nautiskella hetkonen pikku aukiolla ennen kuin meidät tultiin hakemaan kohti seuraavaa etappia.

103 105 108 111Plan-päivän päätteeksi tulikin sitten suunnitelmien muutoksia, joiden kautta pähkinänkuoressa itse päädyin seuraavana aamuna paikalliselle pikkuklinikalle, sairaalakaapua päälle ja tipap käteen. Bolivia oli päättänyt toivottaa tervetulleeksi sekä salmonellalla että ameeballa! No, tippaletkussa vaihtui tiuhaan yksi jos toinen litku, ja vaikka oli vaikeuksia hyväksyä tapahtunutta, väliin jäävät Plan-kohdepäivät toimintoineen kismittivät hurjasti ja epätietoisuus vallitsi, mitä tapahtuu, jos en toivu ajoissa jatkamaan matkaa muun ryhmän kanssa, niin sittenkin nuo pari päivää sairaalan hoteissa kuluivat nopeasti ylimääräisiä asukkeja häätäessä. Ryhmästä kävi osa moikkaamassa ensimmäisenä iltana sairaalassa – oli ihanaa nähdä ”ulkopuolisia” varsin tylsäksi käyvässä ympäristössä ja kuulla vähän kuulumisia seinien ulkopuolelta! Toki sai olla omassa rauhassaan omassa huoneessaan, mutta silti oma seura käy välillä raskaaksi ja ehkä sairastaessaan sitä kyllästyy siihen aika tehokkaasti jossain vaiheessa.

Olin jo toisen päivän aikana kuumeilun jatkuessa varma, että se oli nyt sitten siinä, ja jos ryhmän mukaan pääsen, niin se tietää sen perässä matkustamista jollain viiveellä. Siksipä ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, mitä vastata, kun ryhmämme varsinainen persoona, ”showlääkäri” Igor pölähti iltasella kysymään, haluatko jäädä vielä tänne vai lähteä hotellille ja jatkamaan matkaa. Ei kun tippa irti, omat vaatteet päälle, hurjahko troppiresepti kouraan toimintaohjeineen ja apteekin kautta hotellille muuta ryhmää tapaamaan – ja pikapikaa pakkaamaan kaikki kampsut seuraavan aamun starttia varten. Oli suhteellisen haastavaa kahden kuumelöhöpäivän jälkeen puolikuntoisena miettiä ajatuksella, mitä jättää kaupunkiin maasto- ja vuoristo-osuuden ajaksi ja mitä taas täytyi pakata mukaan. Kai se jotenkin onnistui…

Lääkkeet WP_20150910_002

113 114 115 129 133 136 137WP_20150911_005 WP_20150908_008 WP_20150908_006

Kuulaaksossa ja noitamarkkinoilla

Kaikkia ei korkeus vaivannut laisinkaan – itsellä oli ensimmäisenä La Pazin -aamuna hymy kaukana olon ollessa kaikin puolin surkea. Särkylääkkeen lisäksi jomottavan vihlovaan päänsärkyyn (johon nämä kotimaiset särkylääkkeet eivät siis purreet mitenkään) oli kokeiltava paikallisia keinoja, kokapensaanlehtiteetä ja kokapensaan lehtiä, joita on Andien alueella käytetty jo ammoisista ajoista lähtien auttamaan sopeutumisessa korkeuteen ja korkeuden aiheuttamien vaivojen liennyttämiseen. kokapensaan lehtien kohdalla ei kokaiinista tai huumeista ylipäätään toki ole kyse. Paikallinen oman kahvimme ja kofeiinimme korvike, jonka sanotaan myös piristävän ja antavan elinvoimaa (myöhemmin maatkalla vieraillussa koka-museossa muun muassa tästä esitettiin lisää tietoa ja aineistoa.

Erityisemmin en kehu sen enempää teen kuin lehtienkään makua, mutta koska olotila vaati jonkinlaisia toimia, niin ei kun rohtovalikoimaan. Pääsin starttaamaan mukaan päivän retkelle kohti Kuulaaksoa, jolla on varsin kuvaava nimi, sen verran erikoisia kivimuodostelmia oli luvassa ihan Bolivian pääkaupungin helmassa.

WP_20150907_025 WP_20150907_026 WP_20150907_016 WP_20150907_031 WP_20150907_013  WP_20150907_032 WP_20150907_010Maisemat olivat huikaisevat, joka suunnassa mihin päänsä käänsi, oli jotain uutta ärsykettä silmille ja aivoille. Kävimme ihastelemassa kaupunkia ja horisontissa siintäviä vuoria myös Killi Killin näköalapaikalta, minkä jälkeen suuntasimme lounaan kautta noitamarkkinoille eli alueelle, jossa oli lukuisia pieniä puoteja, joissa kaupattiin vähän kaikenlaista. Uhrilahjoista Äiti Maalle (Pachamama) ihmelääkkeisiin, lisäravinteisiin, koristeisiin, tekstiileihin, ties mihin. Laamakuvioisia villamyssyjä taisi ostaa useampi, sellaisen voi bongata minunkin päästäni tänä talvena. Tai itse asiassa niitä on kaksikin. Samoin villasukkia, -paitoja ja muita käsitöitä oli tarjolla pilvin pimein.WP_20150907_038

WP_20150907_075WP_20150907_061 WP_20150907_058 WP_20150907_057 WP_20150907_054 WP_20150907_051 WP_20150907_048 WP_20150907_073 WP_20150907_085 WP_20150907_082 WP_20150907_068 WP_20150907_088 WP_20150907_086

Matka tehty, matkapäiväkirja seuraa perässä :-)

Syyskuun 5. päivä alkanut seikkailu eteläiseen Amerikkaan on osaltani viimein päätöksessään, kun jalat osuivat taas kotimaan kamaralle eilen aamulla. Blogin ja Facebook-sivun pävittäminen ei tien päällä ollut niin yksinkertaista kuin olisi voinut ajatella, joten matkapäiväkirja matkasta seuraa nyt jälkijunassa. Tervetuloa yhtä kaikki mukaan matkalle näin jälkikäteenkin!

Saavuimme yli vuorokauden matkanteon jälkeen La Pazin lentokentälle aamukuuden aikoihin paikallista aikaa samaa jalkaa auringonnousun kanssa. Matkaa tehtiin lentoja odotellen Lontoon ja Miamin kautta, jossa väsyneillä matkaajilla oli jo naurussa pitelemistä USA:n vieraita hellivän maahantuloproseduurin kanssa. Ei auta, vaikket sinne olisi edes jäämässä, samalla tavalla jonotat ja olet syynättävänä. Ei, en tunne ketään Boliviassa. Joo, olen menossa sinne tekemään hyväntekeväisyystyötä ja kiipeämään vuorelle. ”Good luck with that…” oli suhteellisen ilmeettömän rajamiehen vastaus siihen. Kiitos vain… 😀

Perillä saavuttaessa ilma oli kylmähkö ja lumi oli maassa, sijaitseehan kenttä 4200 metrissä. Heti ei korkeuden vaikutuksia huomannut, mutta väsymysastekin oli siinä vaiheessa jo sellainen, että muistikuvat juuri mistään erityisemmästä ovat varsin hatarat. Oli vain siistiä olla viimein perillä, eikä matkatavaroitakaan ollut koko porukalla kateissa kuin yksi kassi.

WP_20150906_007
”Toimiiko puhelin?”

Matkasimme bussilla ”joukonjohtajamme” Noran ja yhden jo aiemmin perille tulleen kapuajattaren lämpimästi vastaanottamina alas La Paziin – kirjaimellisesti alas La Paziin, joka on vuortenvälisten huippujen muodostamassa kattilanpohjassa nelisensataa metriä El Altossa sijaitsevaa lentokenttää alempana. Väsyneetkin aivot ahmivat ympäristöä koettaen käsittää, että täällä ollaan, vihdoin perillä, ihan oikeasti matkalla jossain tosi kaukana. Nouseva aurinko antoi upean säväyksen meitä vastaanottavalle kaupungille allamme.

Hotelliin kirjautumisen lisäksi suurin osa taisi saman tien painua pehkuihin. Tapasimme samoin suurimman osan kanssa samana iltana hotellin omassa ravintolassa, jossa totuteltiin paikalliseen palveluun, koko ruokailu kaikkineen kesti kolme tuntia ja osa jäi silti ilman ruokaa, ja laskunmaksukin oli vähän sinne päin. 🙂

WP_20150906_015
Luovaa sähköjohdotusta La Pazissa
WP_20150906_021
Autotonta päivää La Pazissa

WP_20150906_014